Syksyn ja alkutalven puuhasteluja

Eniten olen keskittynyt lukemiseen :)

Niin kuin kaikki tietävätkin - luen tosi paljon. En voi sanoa, että lukisin enemmän jonakin tiettynä vuodenaikana, kyllä mie luen koko ajan. Kesän ja syksyn aikana olen lukenut monta islantilaisten kirjailijoiden teosta, viimeisimpinä Skúli Sigurdssonin Isoveli ja Lilja Sigudardóttirin Sysimusta kuilu,  joka päättää Áróran tutkimuksia-sarjan. Minun oli myös pakko lukea Satu Rämön Tinna, jossa myös Áróra mainittiin yhdellä sivulla (Liljan luvalla tietenkin). Islantilaiset dekkarit ovat melkein ylittäneet ruotsalaiset, mikä voi toki johtua siitäkin, että suosikkiruotsalaiseni eivät ole nyt julkaisseet uusia kirjoja. 😄

Dekkarien lisäksi luen romanttista hömppää, joten aloitan siitä. Olen lukenut viime aikoina kaksi Soraya Lanen kirjaa: Kreikkalainen tytär ja Safiiritytär.

Nämä kuuluvat Seitsemän tytärtä-sarjaan, josta voisi ajatella, että siinä jäljitellään Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta- sarjaa, ja onhan niissä paljon samoja piirteitä. Lanen kirjoissa kaikki "tyttäret" on kutsuttu lakitoimistoon, jossa jokainen saa jonkun pienen ja hyvin epämääräisen vihjeen alkuperästään. Kaikille yhteistä on se, että vihje on löytynyt Hopen talosta, joka oli naimattomien äitien asuntola Lontoossa.

 Kreikkalaisessa tyttäressä lontoolainen taidekauppias Ella saa vihjeeksi vanhan muotilehden ja valokuvan tuntemattomasta naisesta ja lapsesta. Hän paikallistaa kuvan Kreikan saaristoon Skópelokselle ja matkustaa sinne selvittämään sukunsa saloja. Saarella hän saa kuulla perheestä, joka joutui keskelle Kreikan vallankumousaikojen kaaosta ja seurasi läheltä monarkian kaatumista. Hän kuulee myös musikaalisesti lahjakkaasta naisesta, jonka sydämen maineikas sellisti sai soimaan, mutta joka joutui tekemään valtavia uhrauksia perheensä takia (lainausta kirjan takakannen tekstistä). Minusta kirja oli viihdyttävä (rakastan Lucinda Rileyn kirjoja) ja vaikka se olikin ennalta arvattava, niin joskus näitäkin kirjoja tarvitaan. 

Safiiritytär noudattaa samaa kaavaa, mutta tarina sijoittuu Italiaan. Lontoolaisen uranaisen Georgian vihje on harvinainen vaaleanpunainen safiiri, joka myös on löytynyt Hopen talosta. Hänelle selviää, että safiiri on peräisin Italian kuningasperheelle kuuluneesta mittaamattoman arvokkaasta tiarasta - tämähän se toki vanhaa romantikkoa ja Harlequin-kirjojen ystävää kiinnostaa. Onneksi näissä kirjoissa ei sentään ole prinssejä ja keksittyjä valtioita😄. Vanhojen perhesalaisuuksien paljastuminen asettaa Georgiankin miettimään, uskaltaako hänkin viimein avata sydäntään?

Huolimatta ennalta-arvattavuudesta aion lukea myös sarjan seuraavat osat - minusta on kiva lukea tarinoita, jotka sijoittuvat eri puolille maailmaa. Kaikissa maailman kolkissa ei ole mahdollista käydä, joten on kiva käydä niissä vaikkapa vain kirjan sivuilla. Tykkäsin siis näistä kirjoista ja suosittelen varsinkin Lucinda Rileyn ystäville. Lane ei yllä Lucindan tasolle, mutta on riittävän hyvä ja viihdyttävä.

Tästä tuli nyt aika lyhyt postaus, mutta ei mitään, helpompi lukea 😃